So here we are, spending our honey year in Normandy. Miina is studying French, Tuomas is writing a book and both of us are enjoying the local landscapes, culture and food. (Miina: when it comes to landscapes, the hill to the university could be less high. Tuomas : food is the second best thing in France.)
We’ll post things in this blog every now and then, mostly in Finnish or English. You’re welcome to visit us, too. Paris is just an hour away.
Following is a mail (in Finnish) we sent in the beginning of October to a number of our friends and relatives. Seuraavassa maili, jonka lähetimme läjälle ystäviämme lokakuun alussa. Sen lopussa on nykyinen osoitteemme.
Terveisiä Ranskasta. Kielikurssini alkoi maanantaina, ja olen kovasti opetellut sanomaan “Päivää, nimeni on Tuomas Nurmi, olen 29-vuotias, olen suomalainen, asun Rouenissa.” Tai oikeastaan jo vähän enemmänkin, nuo olivat ensimmäisen päivän asioita…
Miinan koulu alkoi myös maanantaina, joten täällä alkaa elämä tasoittua. Olemme muuttaneet vakinaiseen asuntoon, mutta netti vielä puuttuu, joten kirjoittelemme näitä kotona ja lähetämme ne sitten paikallisesta nettikahvilasta. Siellä kirjoittamisessa on sekin huono puoli, että paikallinen näppäimistö on aika erilainen – esim. ääkköset, a, m, numerot ja välimerkit tulevat eri paikoista kuin suomalaisessa näppiksessä.
Liitteenä pari kuvaa – Näkymä ikkunastamme, ja piilokuva, jossa tehtävänä on etsiä pariisilaisesta puistosta suomalainen (jolle tuli kuuma). Työn alla on myös kokoomaesitys hääkuvistamme, mutta se on vielä kesken.
Lopuksi vielä palanen matkakertomusta Tuomaan silmin:
…saimme siis koko perjantain 25. elokuuta vapaaksi, ja hengähdimme vähän ennen kuin lähdimme pitkäksi viikonlopuksi vielä viimeiselle kotimaan turneelle tervehtimään ystäviä, Tammelan ja Espoon suuntaan. Tiistaina jatkui Miinan asunnon pakkaus. Keskiviikkona ajoimme polkupyörillä Raisioon hakemaan pakettiautoa vuokraamosta, jolla veimme vielä jossakin järjestyksessä Patriankadun uuden asukkaan huonekaluja Patriankadulle, viimeisen lastin Tuomaan tavaroita siihen kolmen neliön minivarastoon ja nuorenparin Sirkus Finlandiaan (Miina: A-katsomon parhaat paikat!) – niin ja tukatkin siinä sivumennen lähti, miekkoselle jäi vähemmän, kaunottarelle lyhyt ja helppohuitoinen (sic) vain puolimetrinen pehko.
Kuten tavallista, loppua kohti vauhti kiihtyy ja sattuu pieniä kommelluksia. Lähetimme sillä viikolla vähän (30 kg) tavaroita “tuntemattomaan osoitteeseen” (paras poste restante, minkä keksimme, nyt meillä on jo uusi – siis ihan oikea – osoite, postitoimistokin vaihtui (ks. alla)). Tavaraa oli jo annettu hoitoon yhdelle jos toisellekin, ja viimeiset isommat toimitettiin keskiviikkona. Yöllä torstain puolella alkoi kuitenkin tuntua siltä, että pikkutavaraa on määrättömästi, mutta kunnon yöunet ja päättäväisyyttä, niin asuntokin saatiin tyhjäksi kolmeksi iltapäivällä. Tai ainakin melkein. Pesukoneen lykkääminen käytävän läpi ja nostaminen pakuun venähti muutaman minuutin yli ja jälkitarkastuksessa yhdestä kaapista löytyi vielä karkkivuokia.
Tuomas siis pudotti vaimonsa ja tavaransa varastokäytävälle ja lähti suunnistamaan kohti autovuokraamoa, paku kun oli jo menossa seuraavalle vuokraajalle. Tällä välin vuokraamo oli kuitenkin muuttanut. (Hmm… joku muukin samoissa puuhissa samaan aikaan? Mikä sattuma…) Onneksi tiesimme jo etukäteen sen muuttavan, ja uusi osoite oli vain (suuritehoisen) kiväärinkantaman päässä varastolta. Eli ruuhkassa mutkitellen auto myöhästyi palautuksesta vain vartin. Sitten vain tavarat varastoon (ei edes pursunnut pahasti yli – tilaakin jäi kenkäparin verran) rinkat satamaan, pyörät talliin, asunnon avaimet TYS:ille ja Samppalinnan maauimalaan uimaan (ja saunaan!) (taksi osoittautui käteväksi). Vielä vähän rentoilua, ja kahdeksaksi satamaan. Näin kului viimeinen viikko.
Aamulla heräsimme Tukholmassa ja siirsimme itsemme tuttua reittiä Skavstan lentoaseman check-in pisteeseen vain huomataksemme, ettei varaustunnuksemme kelvannut. Kyseessä oli vain vähäinen ongelma, jonka Miina heti näppärästi selvitti – se oli vain vähäinen kirjoitusvirhe. Niinpä nousimme Ryanairin koneeseen (keväinen harjoittelu auttoi kummasti paikkojen valtaamisessa) ja lueksimme l’Obsia (Miinan mukaan paikallinen Suomen Kuvalehti, kirjoittaa älykköjen kieltä. Ihmekös, etten saanut siitä mitään tolkkua…) Laskeuduttuamme Boveen (Beauvais) kentälle koimme pienen yllätyksen: vielä maaliskuussa kulkeneeesta lentokenttäbussista Roueniin ei näkynyt jälkeäkään. Jos edelliseen tuhanteen kilometriin oli kulunut tunti, niin seuraaviin seitsemäänkymmeneen kuluikin sitten seitsemän: löysimme bussin Beauvaisin keskustaan, josta pääsi parilla kiskobussilla Roueniin, vaihtaen vain kerran, pikkuruisella asemalla keskellä läntisen Picardien maaseutua. Jälkimmäinen juna muuten pysähtyi yhdellä asemalla puoleksi tunniksi (aivan aikataulun mukaan).
Olimme saapuneet maahan vielä aivan toimistoaikaan, mutta emme kiivaista yrityksistämme huolimatta saaneet ketään kiinni paikallisen opiskelija-asuntolan toimistosta. (Yritimme jopa syöttää yleisöpuhelimieen (kyllä! Täällä on puhelinkoppeja!) puhelinkorttia, jossa tosin oli vain numerosarja, joka piti näppäillä, ja käyttöohjeet, joita emme huomanneet ennen kuin vasta paljon myöhemmin.) Harhailtuamme Rouenissa vielä aikamme (löysimme jopa asuntolamme, mutta siellä oli vain opiskelijoita, ja harvoja heitäkään, koska täällä koulut alkavat vasta lokakuussa) joten palasimme asemalle ja kirjauduimme rättiväsyneinä hotelliin. Sellainen siis oli siis seikkailumme helppo osuus.
Seuraavat pari päivää kulutimme tutustumalla kaupunkiin ja etsimällä asunnonvälitystoimistoja, ja vähän asuntojakin. Muutaman päivän jälkeen meille alkoi hiljalleen hahmottua, millaisessa paikassa oikein olemme. Rouen on väestöltään Turun kokoinen kaupunki Seine-joen rannalla, mutta samassa seutukunnassa on noin kymmenen muuta kaupunkia, joiden keskus se on, joten yhteensä alueella asuu noin puoli miljoonaa ihmistä. Useat ympärillä olevista kaupungeista ovat kukkuloilla, jokilaakson yläpuolella. Niin myös Mont-Saint-Aignan (lausutaan: mosätenja, kaksi ensimmäistä ja viimeinen vokaali nenän kautta, honottaen). Mont tarkoittaa kuulemma vuorta. Siltä se tuntuikin, kun kerran erehdyin polkemaan sitä ylös. (Miina aikoo polkea sinne kouluun joka päivä. Sanomattakin selvää, että kuntoklubin spinningtunnit jäävät käyttämättä.) Matka ylös kestää puolisen tuntia, siitä vartti *jyrkkää* ylämäkeä. Alas tulee vajaassa vartissa, jarruttaen laskettelua suoraan kotiovelle.
Maanantaina pääsimme sitten muuttamaan opiskelija-asuntolaan. Meille oli varattu oikein kaksi huonetta. Ikävä kyllä ne olivat eri kerroksissa. Ja eri taloissa. Onneksi matkaa ei ollut paljoa, ja niinpä teimme toisesta pyykkituvan ja toisesta asuinhuoneen. Samana päivänä hankimme myös ensimmäiset keittiökalumme, pari ihanaa mukia ja kattilan. Lautaset ja muuta tilpehööriä meillä olikin ollut jo rinkassa, muttei niitä parannut oikein liedelle laittaa, eivätkä korkeat ja kapeat piknikmukit sovellu kovin hyvin teenjuontiin – ainakaan suurissa määrissä.
Alkuviikosta jatkoimme asunnon metsästämistä. Siis sellaisen, jossa olisi enemmän kuin 9 neliöä tilaa, ja molemmat saisivat asua pidempäänkin. Maanantai-iltana löysimmekin hyvän kandidaatin, aivan ihanan asunnon aseman läheltä, rauhallisen, sisäpiha jne, ihan kohtalaisen edullisestikin. Vuokranantaja vain ei ollut järin innostunut kuullessaan, että olemme ulkomaalaisia – hänellä oli kuulemma ollut huonoja kokemuksia ulkomaalaisista, eikä vakuuttunut, vaikka tarjouduimme maksamaan koko vuoden vuokran etukäteen. Hulluja nuo gallialaiset.
Tiistaiaamuna havaitsimme, ettei Miinan kerroksen keittolevy toiminut, ja olimme muutenkin aikasen väsyneitä ja – sanalla sanoen – aika epätoivoisia. Ja – kuten tunnettua – väsynyt epätoivo on parasta kasvualustaa rukoukselle. Niin nytkin. Juotuamme asemalla teetä aloimme yleisesti harhailla keskustassa, ja satuimme törmäämään vielä yhteen kiinteistönvälityspaikkaan, joka sattui olemaan auki ja välittämään myös kalustettuja asuntoja opiskelijoille… ja löysimmekin sieltä yhden tarpeisiimme sopivan. Tietysti – xenofobiaan mieltyneinä – he halusivat ulkomaalaisilta ensin puolen vuoden (aika korkean) vuokran etukäteen. Rahat meillä kyllä oli mutta – voi kauhistus – ulkomaisella tilillä. (Eikä käteistä, kiitos.)
Alunperin ainoa valopilkku olikin kyseiselle iltapäivälle sovittu tapaaminen paikallisessa pankissa, jossa ehkä mahdollisesti suostuttaisiin hyväntahtoisesti avaamaan meille tili – tietysti edellyttäen, että meillä on asunto täällä. Asiaa ei suuresti auta, että täällä on käytännössä mahdotonta saada asuntoa ilman tiliä paikallisessa pankissa… No, loistokas ja kielitaitoinen Miina puhui meille tilin esittämällä opiskelija-asuntolan vuokrakuitin, ja runsaat sata muuta paperia ja leimaa, joita oli haalinut sieltä sun täältä ja kun vielä demonstroimme nettipankista, että meillä on rahaa. Osoittaen häikäisevää byrokratiassa sukkuloimisen taitoa ystävällinen virkailija onnistuikin sopimaan tapaamisen esimiehensä kanssa ja avaamaan meille tilin vielä saman päivän aikana.
Tällä uudella paperilla – RIB, pankin virallinen vahvistus siitä, että meillä on tilinumero – varustautuneina marssimme siis rohkaistuneina kiinteistönvälitykseen (joka sana olikin jo alkanut vaikuttaa Tuomaan silmissä epämääräisen tutulta) ja sovimme, että maksamme puolen vuoden vuokran seuraavalla viikolla. Miina onnistui nimittäin vakuuttamaan virkailijalle, että kansainvälisiin tilisiirtoihin voi kulua jopa viikko. Niinkuin voikin: päivä kummassakin päässä ja kolme matkalla. Miinan taitavan ranskankielen käyttelyn jälkeen ystävällinen virkailija lupasikin venyttää tarjousta tavanomaisesta kolmesta päivästä.
Näin hyvää päivää pitää tietysti juhlia. Aivan sattumalta törmäsimme upeaan teehuoneeseen (se oli melkein kiinteistönvälitystä vastapäätä) illalla kävimme vielä syömässä kreppejä, eli eräänlaisia täytettyjä lettuja, joita syödään etenkin Bretagnessa ja täälläkin päin Ranskaa.
Seuraavana päivänä hurvittelimme Pariisissa. Ensi alkuun kävimme etsimässä geokätkön läheltä Simone de Beauvoirin ja Jean Paul Sartren hautaa ja riisuuduin Henri Poincarén haudalla. (Hei! Päivä oli lämmennyt, joten piti ottaa pitkähihainen pois). Haudalle oli muuten jätetty roinaa, joka viittasi vahvasti matematiikkaan orientoituneiden ihmisten pyhiinvaellusmatkoihin. Lounaan jälkeen suuntasimmekin kohti kongressipalatsia, jossa Miina osallistui kansainväliseen immunologiseen konferenssiin. Minä taas tein sen virheen, että lähdin tutustumaan Louvreen. Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen piti laittaa kello soimaan, että muistaisin lähteä sieltä ajoissa.
Pari seuraavaa päivää vietin tutustumalla paikkoihin täällä Rouenissa, eli kulutin kengänpohjia, Miinan kulkiessa Pariisissa. Tulee muuten halvemmaksi mennä täältä junalla edestakaisin Pariisiin kuin ottaa sieltä hotellihuone – matkaakin Pariisin keskustaan on vain reilu tunti. Siitä puheenollen, tulee luultavasti halvemmaksi ottaa täältä hotellihuone, jos tietää mistä ostaa liput… Lauantaina vietimme taas yhteisen iltapäivän Pariisissa. Aamulla Miinan ollessa konferenssissa maleksin Louvresta Riemukaarelle jotain leveää puistokatua pitkin ja otin pari valokuvaa. Kävellessäni joku turisti pysäytti minut kysyäkseen tietä, luuli jostain syystä paikalliseksi. Sulauduinkohan joukkoon. Riemukaari on muuten aika tolkuttoman iso. Concordella se näyttää samankokoiselta kuin Louvren edessä oleva portti, joka sentään on Tuileries’n puiston toisella puolella. Iltapäivällä kävelimme sitten siinä kuuluisassa Bois de Boulognessa, eli Boulognen metsässä. Se on paikallinen villi pohjola. Sivumennen sanoen: jos viette pariisilaisen suomalaiseen metsään, reaktio saattaa yllättää.
Illalla menimme elokuviin. Pyörimme ensin Les Halles’issa, josta ei kuitenkaan löytynyt sopivia pariisintuliaisia asuntolan ihmisille, joita piti käydä tapaamassa maanantaina, joten aina uupumaton Miina lähti vielä etsimään niitä sivukaduilta. Paluumatkalla joku kysyi häneltä tietä apteekkiin. Miina olisi kuulemma voinut vastata kysymällä tietä Pariisin kuuluisimpaan kauppakeskukseen, se kun oli kadonnut häneltä kuin maan nielemänä. Elokuvissa pääsimme sitten kunnolla leikkimään intellektuelleja: katsoimme version originalen elokuvasta La jeune fille de l’eau. (Arvaatteko mikä?) VO tarkoittaa, että sitä ei ole dubattu, vaan tekstitetty. Kyllä Suomessa ollaan viksuja.
Ai niin, paikallisen intellektuellin tuntee kolmesta asiasta: Hän asuu Pariisissa kattohuoneistossa (josta näkyy (tai on näkymättä) Eiffel-torni) , hän lukee Le Nouvel Observateur -lehteä (mainittu yllä) ja katsoo VO-elokuvia. Tavallinen ranskalainen kiertää viimemainitut vähintään salinmitalta. Me asumme kattohuoneistossa Rouenissa, vähän alempana saman joen varrella, mutta muuten kuvaus täsmää.
Paluumatkalla sattui vielä pieni vastoinkäyminen: juna pysähtyi jostain syystä yli tunniksi, ja myöhästyimme muutaman minuutin viimeisestä bussista. Onneksi Miina löysi muutaman ihmisen, jotka olivat menossa samaan suuntaan ja otimme yhteisen taksin.
Sunnuntaina tutustuimme sitten Rouenin itäiseen keskustaan. Aivan sattumalta löysimme tämän nykyisen asuntommekin paikan, jonka tarkka osoite oli jäänyt epäselväksi, ja sen vierestä aivan ihanan kreppipaikan. Näin sujui ensimmäinen viikkomme Ranskassa.
Maanantaina 11. päivä hoidimme asioita: posti, pankki, ostoksia jne. Asuntolan toimistossa sanottiin, ettei heidän listoiltaan löydy ketään Johanna Nurmea, joten meidän pitää muuttaa. Myöhemmin kävi ilmi, että sieltä löytyi kyllä muuan Miina Miller, mutta eihän avioituessa etunimi vaihdu… Joka tapauksessa saimme pian rahat tilille ja keskiviikkona pääsimme jo viemään ensimmäisiä muuttotavaroita.
Vuokraa tosin oli korotettu syyskuun alussa, listoissa oli ollut vielä vanha hinta. Uusi on siis 630e/kk, sähköineen päivineen – jonka siis olemme jotenkin onnistuneet maksamaan etukäteen. Ihme juttu. Saimme kyllä anteeksi ensimmäiset pari viikkoa, koska muutimme vasta syyskuun puolivälissä, joten se tasoittaa vähän. Toisaalta he pyysivät sekkiä seuraavan puolen vuoden vuokrasta, jota meillä ei valitettavasti ollut kirjoittaa, koska emme olleet saaneet sekkivihkoa pankista. Sen toimittamiseen menisi kuulemma viikko. Loppuviikon ja viikonlopun varustelimme sitten ensimmäistä yhteistä kotiamme: kolmannessa kerroksessa (maataso + 3 kerrosta) olevaa huikaisevan avaraa (tavarattomille ulkomaalaisille 9 neliön kopin jälkeen) 36 neliön kalustettua kaksiota (pari työpöytää, vuodesohvaa, tuolia ja hyllyä sekö keittiönurkkaus + kylppäri), talossa, jossa on jopa oma pesukone! Neuvokkaan vaimoni kanssa olemme onnistuneet haalimaan tänne suunnilleen kaikkea mitä voi kaivata (alkaen torin roskiksesta dyykatuista henkareista 10 euron vedenkeittimeen ja kadulle hylättyyn mikroaaltouuniin – jne.) Marketista löysimme myös pari peruspyörää.
Seikkailut eivät kuitenkaan päättyneet tähän. Kun meillä nyt sattui olemaan vähän aikaa – Miinan koulun ja minun kielikurssini alku häämötti vasta lokakuun alussa – lähdimme pistäytymään Bretagnessa rakkaani hyvien ystävien luona. Käytiin (ainakin) Rennesissä, Kämperissä (Quimper, jos kartalta katsotte), Plomelinissä, Pleuvenissa, Concarneaussa, Benodet’ssa, Pointe du Razissa (joka muuten on manner-Ranskan läntisin niemenkärki), Fouesnantissa ja Silfiacissa… Vähimmäisvaatimukseni meren näkemisestä toteutui noin 101 %-sesti – ja Maailmanlopun (departementin nimi on Finistère) maantiedekin alkoi tuntua omituisen tutulta. Siellä nautimme myös paikallisesta gastronomiasta, ja ainakin huomasin, että kreppipaikkojen ruokalistojen tulkinta alkaa sujua. Bretagnessa muuten tunnetaan sellainenkin paikallinen erikoisuus, josta muualla Ranskassa (edes täällä Normandian maitomaassa) ei ole koskaan kuultukaan: “gros lait” eli “lihava maito”. Muuan normandialainen kielenopettaja arveli sen olevan jotain seuraavista: ranskankermaa, jugurttia, kefiiriä tai rahkaa. No, kaikille asiaan vihkiytyneillehän on selvää, että kyseessä on niinkin eksoottinen tuote kuin viili. Täytyypä käydä Bretagnessa ostamassa vielä yksi purkki ja alkaa tehdä omaa. (Tulee viilille hintaa…)
Bretagnnesta palattuamme kävi vielä ilmi, ettei pankista haluta antaa meille sekkivihkoa, koska olemme ulkomaalaisia (huh, eipä tarvitse niitä opetella!), mutta suostuivat kuitenkin kirjoittamaan yhden tiskillä. Olemme siis maksaneet koko vuoden vuokran etukäteen. Puhelinta ja nettiä ei vielä kotona ole, markkinat ovat täällä kummallisen vääristyneet – alle vuodeksi ei tahdo saada palvelua. Muutenkin paikallisväri näkyy: eräskin puhelinkauppias tarjosi halvimmaksi maksutavaksi kuukausittaista sekkiä (älkää kysykö…) Niinpä kirjoitamme näitä kuulumisia kotona ja käymme paikallisessa nettikahvilassa (jossa on kummalliset aukioloajat, mutta niin täällä on joka paikassa).
Nyt onkin alkanut se haastavin osuus: arki. Ensi alkuun kouluun ja kielikurssille, yhdessä elämistä, kirjoittamista, kuntosalia jne. Eiköhän se tästä suttaannu, kun on jo tällaisilla seikkailuilla aloitettu
Ja eiköhän niille karkkivuoillekin löydy jotain käyttöä, löytyivät nimittäin pakaaseista
Nykyinen osoitteemme on:
M. et Mme NURMI
Résidence Le Stanford
Appt. 301 A
12 B rue de Lecat
76000 ROUEN
FRANCETeretulemast Eurooppaan!
Tuomas & Miina
